Se syrjäytynyt voisin olla minä

Tilastokeskuksen tutkija Pekka Myrskylä julkaisi vuonna 2012 raportin, jonka mukaan Suomessa oli 51 300 syrjäytynyttä 15–29-vuotiasta nuorta vuonna 2010.
Ratkaiseva seikka, miksi joku syrjäytyy ja toinen ei, on todettu olevan ”yksi ihminen.” Tämä yksi ihminen on ollut joku läheinen, tuttava, taho, joku, joka on ottanut kiinni ja välittänyt, kun mitään muuta ei ole ollut. Jos edes tätä yhtä ei ole, on syrjäytyminen todennäköisempää.

Hei. Se voisin olla minä. Tajuan sen nyt. Miksi niin ei käynyt? Miksi minä en syrjäytynyt? Vahvistan ”yhden ihmisen” – merkityksen. Minulla oli joku, joka kannatteli, kaikesta huolimatta, vaikka vanhemmat eivät pystyneet huolehtimaan minusta. Lisäisin tuon yhden ihmisen teoriaan kuitenkin vielä pari muuta tärkeää ihmistä, jotka tulivat myöhemmin. Olin hyvin onnekas. Entä auttoiko yhteiskunta? Näen että auttoi. Sain apua, mutta olin omatoiminen. Jos en olisi aktiivisesti hakenut tukea, olisin pudonnut. Olen siitä hyvin varma. Apua oli saatavilla, mutta se piti löytää ja sitä piti vaatia. Ymmärrän erittäin hyvin ettei kaikki siihen yksin pysty. Sitä paitsi on tilanteita joissa ihmiseltä ei voi odottaa enempää jaksamista.

Selviytymisen kannalta yhteiskunnallisista tahoista muutama nousee esiin. Kävin peruskoulun ja lukionkin. Sain terveydenhuoltoa, ja sattuipa matkan varrelle yksi hyvä terveydenhoitajakin. Kiitos hänelle, eli kiitos systeemille. Sain myös opiskelija-asunnon, kun en enää voinut asua kotona. Olin 16 – vuotias. Sain myös taloudellista apua lukiokirjoihin. Kiitos suomalaisen sosiaalihuoltojärjestelmän. Lukiossa jaksamiseni alkoi loppua. Hain taas apua. Tällä kertaa minua auttoi nuorisoneuvola. Sieltä sain keskusteluapua, ja KELAn tukemana sain sitä vielä lisää.
Miltä asiat näyttävät nyt jälkeenpäin? Siltä että apua on saatavilla. Mutta se ei tule luokse. Sitä pitää haluta, ja sitä pitää uskaltaa hakea. Ymmärrän hirveän hyvin, että kaikki eivät jaksa tai pysty. Että se, että menet terkkarille tai muulle aikuiselle sanomaan että asiat eivät ole kunnossa, että ne ovat ehkä täysin päin helvettiä, voi olla mahdotonta.

Särkyneen lapsen tai nuoren sisällä on aina tunne siitä, että minä olen huono. Tämän täytyy jollakin tapaa johtua minusta, ja että olen jollain poikkeuksellisella tapaa huonompi kuin muut. Lapsi syyttää asioista aina suoraan tai alitajuisesti itseään. Ei niin, että asiat olisivat huonosti, koska minulle on tapahtunut tämmöisiä asioita, vaan että minä olen huono. Lapsi tai nuori joka ajattelee sisimmissään näin, ei voi mennä pyytämään apua. Se tuntuu siltä kuin sanoisi ääneen olevansa ulkopuolinen, erilainen, irrallinen, vääränlainen. Tämä tunne toistuu kaikessa ja kaikkialla. Kun muut kertovat viikonlopusta, on se ollut ihan erilainen. Siihen on kuulunut kivoja asioita, usein äidin, isän tai jonkun muun turvallisen aikuisen kanssa. On käyty uimassa tai syöty jäätelöä. Kun muut esittelevät uusia reppujaan, sitä on mieluummin sivussa. Mulla on tää vanha.

Lapsen ympärille kasvaa näkymätön muuri. Se tulee sitä paksummaksi, mitä pidempään lapsi on yksin asioiden kanssa. Sen läpi murtautuminen on vaikeaa, sillä moni ei sitä edes näe. Lapset ja nuoret ovat taitavia piilottamaan tuskansa. Sitä ei saa näyttää. Vasta kun pyörryin kouluun lähtiessä, kysyi omalääkäri että ”mitenkäs siellä kotona oikein menee?”

Kuka on vastuussa nuoresta ihmisestä silloin, kun vanhemmat eivät vastuuta pysty kantamaan? Odotamme lapsen tai nuoren kantavan vastuun itse. On vaikea kantaa vastuuta, kun kukaan ei ole koskaan kantanut sinua. Sitten sitä pitäisi ”ottaa vastuu omasta elämästä”. Pyyntö sisältää toiveen että ihminen ottaa vastuun asioista, joiden aiheuttamiseen hänellä ei ole ollut osaa, joille hän ei ole voinut mitään, joiden edessä kenen tahansa voimat olisivat riittämättömät. Hädän taustalla voi olla vanhempien läsnäolon menettäminen henkisesti tai fyysisesti, päihteet, kiusaaminen, väkivalta, masennus tai jokin muu ilmiö. Nyt nuoren pitäisi sitten ”ottaa vastuu” itsestään, ja tässä vaiheessa nämä ilmiöt ovat jo tämän ihmisen minuudessa. Ne ovat osa häntä, eikä kukaan pysty yksinään ottamaan vastuuta esimerkiksi omien vanhempiensa alkoholismista. Nämä asiathan ovat nuoren kannettavana. Hänen painolastissaan, hänen maailmassaan. Jotta nuorta voisi todella auttaa, olisi ensin päästävä tuohon maailmaan. Olisi jaettava nuoren kanssa se kipu mikä lamauttaa nuorta. Se kipu on este työhön menemiselle, opiskelulle, selviytymiselle.

Kuinka yhteiskunta sitten voi mennä nuoren maailmaan? Me syytämme monesti yhteiskuntaa monista asioista, mutta todellisuudessa yhteiskunta olemme me. Vain minä tai sinä voimme ottaa kädestä. Instituutiolla ei ole käsiä. Se ei sitä voi tehdä. Mutta yhteiskunta voi tulla vastaan, kun joku on ensin ottanut kädestä, kävellyt nuoren kanssa sinne, missä voidaan tehdä asioita. Tämä paikka voi olla monia eri asioita. Minulle ne olivat terveydenhoitaja, perhetukikeskus, sosiaalitoimi, nuorisoneuvola ja KELA. Sitten tarvitaan niitä konkreettisia tavallisia asioita. Tarvitaan koti, tarvitaan koulutusta tai työtä, tarvitaan harrastuksia ja tarvitaan merkityksellisyyden kokemista. Näihin asioihin panostaminen yhteiskunnallisesti on hirvittävän tärkeää.

Olen iloinen ja kiitollinen kaikesta siitä avusta (jota oli paljon) yhteiskunnalle. Se tuli monessa muodossa. Siksi kannatan vahvasti pohjoismaista hyvinvointivaltiota erityisesti mitä matalan kynnyksen tukitoimiin tulee. Kouluterveydenhuolto on yksi näistä. Mutta mikään yhteiskunnallinen apu ei olisi yksin riittänyt. Tarvittiin myös ihmisiä. Edes se yksi. Joka käveli mukana (kiitos Riikka). Ja tarvittiin pari muuta. Se joka jakoi myöhemmin arkea (kiitos Matte) ja se joka tarjosi töitä (kiitos Timo). Tarvittiin myös ihan perkeleesti tahtoa. Siitä voin ja uskallan viimeinkin kiittää itseäni.

Jätä suosituksesi:

Loading Facebook Comments ...

  1 comment for “Se syrjäytynyt voisin olla minä

  1. Juha Alhainen
    20.9.2013 at 21:57

    Vau! Ei varmasti helppoja asioita kertoa ja analysoida. Viisaat sanasi kiteytyivät mielestäni kaikkein parhaiten kohtaan. ”yhteiskunta olemme me. Vain minä tai sinä voimme ottaa kädestä.”

    -Tämän kun itse muistaisi, kohtelisi nuoria ennakkoluulottomasti ja rehdisti. Koskaan ei tosiaan voi tietää millaisia asioita nuori on kokenut ja kuinka tärkeä aikuisen välittävä ele voi olla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.