Näkymättömät sankarit


Synnyin 1986, maailmaan jossa Tšernobylin ydinvoimala oli räjähtänyt. Koulussa opetettiin tasa-arvoisesta Suomesta ja kaikkien yhdenvertaisuudesta. Suomi sai itseluottamusta -95 jääkiekon maailmanmestaruudesta.

Nyt 2019, eduskuntavaalit ja eurovaalit on juuri käyty. Suomi saa edelleen itseluottamusta jääkiekon maailmanmestaruudesta.

Tasa-arvo on edennyt mutta näemme taka-askelia. Parlamentteihin valitaan henkilöitä erilaisilla taustoilla, periaatteella ettei tehdyt rikokset vaikuta tulevaisuuteen jos tuomio on kärsitty, katumusta ja muuttumista on tapahtunut. Osa valitaan vaikka muutosta ei näy.

Nuoremmilla henkilöillä tehdyt virheet kuitenkin näyttävät vaikuttavan raskaasti ja estävät jopa valinnan.

Naispuolinen ex-kollegani Veera Ruoho joutui Teuvo Hakkaraisen ahdistelemaksi eduskunnassa, kävi urhoollisesti oikeutta asiasta, vaikka sai tuhottomasti pilkkaa ja kiusantekoa osakseen.

Kysynkin nyt, millainen Suomi tämä 2019 vuoden Suomi on? Tasa-arvon osalta todellisuus on osoittanut olevan kuoppaisempaa kuin mitä koulussa kerrottiin.

Tyttöjä ja naisia ei opetettu kohtaamaan epätasa-arvoa tai annettu toimintaohjeita sen suhteen. Sama olisi pitänyt tarjota pojille jotka saattavat joutua korkeamman syrjäytymisen ja päihteiden käytön riskiin. Meitä kohtaa erilaiset ongelmat. Todennäköisempää silti on, että vanhempi mies voi käyttäytyä huonosti ja menestyä silti korkeasti.

Olisin mielelläni nähnyt elämäni aikana elokuvia naissankareista, suomalaisista naisista jotka ovat menestyneet ja rakentaneet kansakuntaa. Esimerkiksi Tove Janssonista, Minna Canthista tai Miina Sillanpäästä. En ole nähnyt leffoja heistä.

Sen sijaan tarjolla on ollut leffoja Matti Nykäsestä, Cheekistä, Jari Sarasvuosta. Kiinnostavia henkilöitä kovilla saavutuksilla hekin. Ei siinä mitään. Mutta ollaanpa rehellisiä. Naisten saavutuksia ei ole tuotu valkokankaille. Esikuvia ei ole tarjottu tarpeeksi. Tehdään siitä Suomesta vihdoin totta, josta minulle koulussa kerrottiin.