Puolueen vaihtamisesta

Vajaa vuosi sitten Perussuomalaiset hajosivat. Sittemmin Suomeen on syntynyt kaksi uutta poliittista liikettä, Siniset ja Liike Nyt.

Liike Nyt perustettiin siten että Kokoomuksen kansanedustaja ei kokenut puoluetta ja sen toimintaa omakseen.

Hän päätti erota ja perusti uuden poliittisen liikkeen.

Siniset syntyivät siten että joukko kansanedustajia eivät kokeneet perussuomalaista puoluetta ja sen toimintaa enää omakseen.

He päättivät erota ja perustivat uuden puolueen.

Perinteisesti Suomessa puolueen vaihtaminen on ollut tabu. Minun on sitä kolmekymppisenä vaikeampi ymmärtää, sillä olen uutta sukupolvea joka puhuu politiikasta avoimemmin, siinä missä vanhempamme eivät välttämättä ole koskaan kertoneet mitä puoluetta äänestävät.

Historian jakolinjat, sotien perintö ja yleisesti suppeampi keskustelukulttuuri ovat asioita joiden johdosta politiikka ja puolueet ovat kuuluneet asioihin jotka ovat enemmänkin suljettuja, ellei sitten ole sattunut olemaan oikein voimakkaassa roolissa tai perheen kautta vahvassa poliittisessa ohjauksessa.

1960- ja 1970- lukujen voimakas poliittinen liikehdintä moneen suuntaan on monelle enää muisto jota muistellaan lämpimän humoristisesti. Monella aatteet ovat noista ajoista vaihtuneet toisiin. Puolueen vaihtaminen on silti edelleen tabu. Tiedostin tämän hyvin kun puolueemme hajosi. Siksi valitsimme perustaa kokonaan uuden puolueen.

Olisi erittäin toivottavaa että puolueet eivät hajoaisi ja ihmiset pysyisivät aina vaalikauden loppuun saakka samassa puolueessa. Äänestäjä saa olla hajoamisesta pettynyt ja eri mieltä. Mielestäni ei voi kuitenkaan olla niin, että sitoutumista puolueeseen edellytetään millä tahansa ehdoilla. Jos puolueessa esimerkiksi tapahtuu dramaattinen muutos, ei yksilöitä voida pakottaa toimimaan arvoilla ja ajatuksilla joita he eivät kannata. Itse toimin perussuomalaisissa 10 vuotta ennen kuin tein päätökseni, joten kovin heppoisesti en puoluetta vaihtanut.

On ollut mielenkiintoista seurata miten eri tavalla Hjallis Harkimon ja Mikael Jungnerin puolueen vaihdosta on käsitelty suhteessa sinisiin kansanedustajiin. Hjallis on lähinnä kova jätkä ja siniset loikkareita. Mielenkiintoista on myös se, että Harkimon puolue pysyi samana eikä Kokoomuksessa ole tapahtunut mitään dramaattista mikä antaisi painavan perustelun Harkimon tai Jungnerinkaan (SDP) puoluevaihdokselle. Sinisillä tilanne taas oli aivan toinen.

En kuitenkaan tuomitse Harkimon tai muidenkaan henkilöiden puoluevaihdoksia. Päätös on varmasti useimmille erittäin raskas ja se tehdään vaikka on tieto poliittisen uran todennäköisestä päättymisestä. Kansa sitten päättää ymmärtävätkö vaiko eivät.

Omalla kohdallani tilanne äänestäjieni suhteen on ollut se, ettei kannattajakuntani koskaan ollut laajasti vain perussuomalaista. Minua ovat Pirkanmaalla äänestäneet useat ihmiset muista kuin puoluepoliittisista syistä.

En ole koskaan ollut puoluepolitiikko. En oikeastaan edes usko puolueisiin, uskon ihmisiin. Toivoisin että hyvät ja ratkaisukeskeiset ihmiset tekisivät laajaa yhteistyötä yli puoluerajojen ja uskaltaisivat olla itsenäisempiä ja puoluekurista vapaampia. Tälläisiä henkilöitä on kaikissa puolueissa, kuten on heitäkin joiden identiteetti ja poliittinen toimijuus on ollut vahvasti sidottu nimenomaan vain puolueideologiaan ja yhteisöön.

Loikkari on pilkkanimitys henkilölle joka vaihtaa puoluetta. Ajatellaan että vaikka mikä olisi, vaikkei arvot tai näkemykset kohtaisi enää puolueen kanssa, vaikka ihminen muuttuisi, puoluevalinnan tulee pysyä samana.

Samaan aikaan sitten kovalla kädellä arvostellaan jos olet eri mieltä puolueen linjasta tai et noudata ryhmäkuria. ”Miten voit lausua noin kun puolueen linja on tämä?” Kysyvät toimittajat tunkiessaan mikrofonia kurkkuusi.

Käytännössä tämä aiheuttaa eettisen paradoksin.

Joko yrität toimia omantuntosi ja arvojesi mukaisesti, pysymällä puolueessa jonka kanssa olet ristiriidassa tai sitten lähdet. Molemmissa tapauksissa haukut tulee varmasti. Jos ollaan teknisesti tarkkoja niin Suomen kielessä ei ole vielä sanaa henkilölle joka on vaihtanut puoluetta perustaen uuden. Hän ei sanan perinteisessä mielessä loikkari.

Onko sinulla ehdotusta tälläiselle termille?Sallitko ihmisten muuttua ja perustaa uutta?

Kaikkiin ajatuksiin ja tunteisiin on oikeus, osa ihmisistä ei missään olosuhteissa hyväksy sitä että joku vaihtaa poliittista kotiaan. Äänestäjällä tämä oikeus kuitenkin onneksi aina on.

70-luvusta on aikaa mutta viisikymmentä vuotta myöhemmin politiikan eliitissä on silti paljon tämän vanhemman sukupolven edustajia. Politiikan keski-ikä on korkea ja sitä aktiivisimmin seuraavat ovat myöskin keski-ikäisiä tai vanhempia.

Politiikan toimittajat ovat pääasiassa keski-ikäisiä miehiä. Eduskunnassa minua tervehtivät pääasiassa naistoimittajat. Kokeneimmat miestoimittajat valikoivat seuransa sukupuolittuneemmin ja pöytäseuran kriteerinä onkin usein se että olet mies ja ministeritasoa. Uskallanpa nyt sanoa senkin että joskus mietin olisiko joidenkin iltapäivälehtien kolumnistien aika käydä tekemässä välillä jotain muuta, sillä niin kyynisiä heidän kirjoituksensa ovat. Syynsä toki tällekin ilmiölle on olemassa. Pilkkaavasti tyylistä en silti pidä, poliitikoilla kuin toimittajillakaan.

Uutta puoluetta on harva perustanut mutta kaikki tuntuvat tietävän miten se menee ja mitä siitä seuraa. Elämme 2010-lukua, asiat saattavat mennä toisin kuin 70-luvulla. Edelleen on toki selvää että vanhat puolueet ja vanhanaikainen ajattelu istuu tiukassa.

Selvää on myös se, etteivät siniset itsekään voi tietää millaiseksi tulevaisuus muodostuu. Puolueen perustaminen ja rakentaminen vie enemmän aikaa kuin iltapäivälehtien toimittajien mediarytmi tai gallup-kiima antaa ymmärtää. Tärkeintä on kokemus siitä että toimii yhteiskunnan kehittämisen puolesta. Se, tapahtuuko se kansanedustajana, kuntatasolla tai muulla tavoin vaikuttamalla, on arvokasta. Siniset ja Liike Nyt voivat rauhassa rakentaa omaa toimintaansa kaikesta ulkopuolelta tulevasta paineesta huolimatta.