Teheranin taivaan alla

Sydän pamppailee Teheranissa välillä levottomasti. Iranilaiset ovat hyvin kohteliaita, onhan Persia ollut aikanaan sivistyksen kehto. Iranilaiset haluavat elää rauhassa, he kannattelevat Lähi-itää, epävakaampien naapureiden keskellä. Yli puolet yliopisto-opiskelijoista on naisia. Silti vain 14% löytää työtä, tietyt alat ovat kokonaan kiellettyjä.

Teheran, Iran.

Teheran, Iran.

Iranilaiset tytöt tulevat iloisina tervehtimään meitä naisia julkisella paikalla, missä kontrolli ei lyö korville. Heissä kuplii iloisuus ja uteliaisuus. He luovat myönteisen, toiveikkaan kontrastin sille, mitä tunnen Qomin kaupungin moskeijassa.
Siellä mustiin hunnutettujen itkevien naisten keskellä tuntuu rikokselta että olen saanut syntyä Suomeen. Virallisissa tapaamisissa naisia ohjataan takariviin. Meitä ei kätellä. Tervehdyksen merkiksi on painettava käsi vasemmalle puolelle, rinnan päälle. Tapaamisessa he luulevat minua iranilaiseksi. Olen tottunut tähän, Intiassa minua luultiin intialaiseksi, Sveitsissä japanilaiseksi, Kreikassa paikalliseksi, kotimaassa minulle on puhuttu englantia. Maailmankansalaisen kasvot?

Iranissa sivistynyt Persia ja islamilainen tasavalta sekoittuvat keskenään. Osa tavoista on vanhaa traditiota, osa uskontoa. Ei tämä ole mustavalkoista, ei yksinkertaista. Poliittisiin keskusteluihin meinaa välillä hukkua, käydään taas läpi ydinsulkusopimusta, sotia, kemiallisia aseita, terrorismia, öljyä, ohjuskokeita. Kaikkea mikä vie taaksepäin.

He teloittavat alaikäisiä. Mutta me emme puhu siitä. He puhuvat supervoimista. Supervoimat eivät ole naisia ja lapsia, vaan USA, Venäjä, Saudi-Arabia, Kiina. Ja silti, iranilaisille perhe on kaikki kaikessa.

Se että olisimme jääneet kotiin, ei ollut vaihtoehto. Huivi. Tuo poliittisesti latautunut pommi. Symboli joka on kasvanut kuiluksi lännen ja Lähi-idän välille. Meidän on noudatettava lakia täällä. Samaa toivomme Suomeen tulijoilta. Silti naisille tämä matka on erilainen kuin miehille.

Suomen suurlähetystö on turvasatama ja keidas, jossa hunnun saa laskea ilman että tulee sakotetuksi tai pidätetyksi. Iranin naiset ovat voimakkaita. He kestävät kaiken sen voiman joka heitä musertaa.

Lähettiläs kertoo metron lapsista likaisine käsineen, pienet eivät ole olleet koulussa vaan töissä. Keräävät yhteen kolikkonsa, saadakseen ostettua nallekarkkipussin. Kääntyvät tarjoamaan karkeistaan, ensin kaikille muille, viimeiset seitsemän karamellia he jakavat keskenään. Lapsen kaltaiseksi ei maailma osaa tulla.

Suomalainen luonnonsuojelija Ellen Vuosalo luo valoa ja lämpöä ympärilleen, hän asuu suomalaisessa hirsimökissä Kaspian meren rannalla. Siellä Ellen suojelee viimeistä lumikurkea nimeltä Toivo.

On keskusteltava, ylitettävä erilaisuus, yritettävä löytää niitä asioita mitkä meitä yhdistää, kaikkien eroavaisuuksiemme keskellä. Vain uskaltamalla voi nähdä ja kokea. Vain kohtaamalla voi muuttaa asioita.

Enkä minä kerro iranilaisille tytöille, ettei kaikki ole helppoa meidän paratiisissammekaan. Siellä missä naiset ja miehet ovat tasa-arvoisia. Että vielä meilläkin ohjataan välillä takariviin, hallitaan sanoin “pikkutyttö”. En minä sitä kerro heille. Oikeutemme ovat vuosikymmenien päässä toisistaan, ja silti olimme tässä, kosketusetäisyydellä. Se merkitsee.

Minä toivon, kun lumikurki levittää siipensä Kaspian meren rannalla, että ydinsulkusopimus pitää, minä toivon, että iranilaiset saavat elää hyvää elämää.

Minä toivon, että me osaamme kaikki olla ihmisiksi.