Tilaa ihmisyydelle työelämässä

Tunnen monta ahkeraa ja hyvää ihmistä jotka tekevät koko ajan paljon.

Toisilla on sisäinen piiska joka ruoskii jatkuvasti, niin että sitä on koko ajan vereslihalla.
Toiset taas ovat luonnostaan ahkeria ja kovasti tekeviä, siitä väsymättä.

Välillä tuntuu raskaalta lukea lehdistä kuinka oman alan edustajat ajattelevat vain itseään ja nostavat kovaa palkkaa pitkin lomin.

Kukaan ei kirjoita siitä että istuntotauot ovat harvoin lomia, ja jos lomaa saakin pidettyä se menee usemmiten sairastaessa kuormitusta pois.
Siitä että työtehtäviä on parisenkymmentä ja ne tehdään poissa kotikaupungista ja läheisten luota.
Siitä että jos joudut pitämään sairaslomaa, lehdet kirjoittavat siitä ja joudut julkisen pilkan kohteeksi. Siksi moni kansanedustaja haahuileekin sairaana töissä. Kerran yksi kollega oksensi työhuoneessa jotta ei ole täysistunnosta pois, toinen oli niin kovassa kuumeessa töissä että hänestä näki sadan metrin päähän ettei ole työkunnossa.

Ei tämä ole vain politiikan piirre, tämä on kaikkialla työelämässä läsnä.

Elämä tapahtuu silti koko ajan. Läheisiä sairastuu ja kuolee, parisuhteita päättyy, omaiset tarvitsevat paljon tukea ja työpaikkoja menetetään.

Olen vuosia harjoitellut työ-ja elämäntaitoja jotta löytäisin kestävän tavan toimia ja välttyisin sairastumiselta ja liialta kuormitukselta.
Olen jotain oppinutkin.
Sitä mukaa mitä olen oppinut, olen sitten saanut lisää tehtäviä.

Onko politiikassa sijaa ihmiselle? Tuntevalle, tekevälle, rajalliselle?
Onko työelämässä tilaa uupumukselle, väsymiselle, tunteille?

Onko ihmisillä tilaa ymmärrykselle, vai pitääkö varsinkin niiden jotka ovat hyvissä asemissa olla hiljaa ja valittamatta, sillä itsepähän ovat paikkansa valinneet?

Oli ihmisen asema mikä tahansa, työelämä kaipaa enemmän joustoja. Erityisesti sellaisissa tilanteissa joissa ihminen on kuormitettu.

Moni ei niinkään kaipaa edes parempaa palkkaa kuin joustavuutta työaikoihin, mahdollisuuksia taukoihin, riittäviä lomia ja ymmärrystä elämän eri tilanteissa.

Erityisen heikoilla ovat pienyrittäjät, joilla ei ole ketään kelle töitä jakaa. Toimeentulo on kiinni pelkästään omasta terveydestä, joka sitten onkin koetuksella.

Ihailen ja ihmettelen kaikkia ihmisiä jotka suoriutuvat kaikista niistä vaatimuksista mitä työ ja elämä meille asettaa.

Arvostan ja ihailen heitä jotka uskaltavat sanoa kun eivät suoriudu.

Liian moni vyöryttää ongelmiaan epäsuorasti yhteisön harteille. Ärtyisyytenä, vaatimisena, kylmyytenä, katkeruutena, kilpailuna, kadehtimisena. Tekemättä jättämisenä.
He eivät ymmärrä että heidän uupumuksensa oireilee joka tapauksessa ja sairastuttaa muitakin.

Monissa työyhteisöissä kuormittuneita voi olla useita ja ongelmien kanssa vain eletään. Niitä ei ole voimia ratkaista, niitä ei ehkä edes nähdä, sillä kaikki ovat suorittamisen sumussa. Todellisuudessa työyhteisöille pitäisi tarjota kaikki ne kriisit mitä ne tarvitsevat kehittyäkseen.

”Vanhan liiton” tekijät sanovat että töitä on tehty vaikka sairaalasängystä. Oikeastaan sinne joutuminen on vain urhoollisuuden merkki.

Minun sukupolveni on onneksi toisenlainen.
Arvostamme vapaa-aikaa, terveyttä, hyvinvointia ja työ on monelle vain yksi osa elämää. Tiedämme myös että töissä suoriutuu ja jaksaa paremmin, kun tuntee rajansa.

Ylipäätään moni sanoo että tärkeimmät arvot ovat terveys ja lähimmäiset.
Ainoa ongelma on, että arvojen mukaan pitäisi vielä elää.
Harva on todella oivaltanut mitä arvojen mukaan eläminen tarkoittaa.
Se tarkoittaa useimmiten valtavia elämänmuutoksia. Työpaikan vaihdoksia, huonojen parisuhteiden päättymisiä, ihmissuhteiden katkeamisia.
Mutta se tarkoittaa myös tilaa minuudelle, todellisille asioille, uusille mahdollisuuksille, luopumisesta syntyvää luovuutta ihmisessä. Helpotusta, oman näköistä elämää.

Kaikken vaikeinta on olla niin rohkea että sanoo ”minä en jaksa enempää”. Joskus se voi olla täysin riittävä perustelu.